Urheilijan polku vaatii meiltä jotain aivan uutta

Suomessa on havahduttu luomaan erilaisia polkuja urheilullisemman tulevaisuuden takaamiseksi. On urheilijan polkua, on voimistelijan polkua, on jalkapalloilijan polkua. Ohjaan yhtä opinnäytetyötä, joka liittyy purjehtijan polkuun.

Oliko tämä päämäärä kun huippu-urheilun muutostyöryhmä raportissaan esitteli urheilijan polku -ajatuksen? Suomalaisen valmennusosaamisen käsikirjassa ajatusta urheilijan polusta on aukaistu, ja kirjan on myös tarkoitus toimia suuntaviivana suomalaisen urheilun tulevaisuuteen. Se on kieltämättä rautaista asiaa alusta loppuun.

Minua ihmetyttää tämä yksittäisten lajien into tehdä omia ”urheilijan polkujaan” huipulle.

Osa lajijärjestöistä kumartaa suomalaista huippu-urheilun osaamisohjelmaa enemmän kuin toiset, mutta vielä sellaista urheilijan polkua en ole nähnyt, joka kumartaisi myös oikeasti sille tiedolle, että lasten liikkumisen pitäisi olla monipuolista ja lajirajat ylittävää. Kuka uskaltaa ensimmäisenä ottaa lajirajat ylittävän yhteistyön huomioon jo valmennuksen perusteissa?

 

Mikään laji ei yksin pysty takaamaan riittävän monipuolista liikuntaa, jotta tie huipulle olisi auki vielä 18 ikävuoden jälkeenkin.

Moni 18-vuotias on lähellä huippua

Meillä on aivan tarpeeksi menetettyjä urheilijoita, jotka hajoavat tai palavat loppuun ennen täysi-ikäisyyttä. Meillä on myös paljon niitä urheilijoita, jotka ovat lähellä maailman huippua vielä 18-vuotiaana. Sen jälkeen todellinen huippu jää kuitenkin saavuttamatta.

Uskon, että yksi iso syy tähän on se, että vaikka suomalainen urheilujärjestelmä mahdollistaa monilajisen urheilun, seurat ja muut toimijat eivät vielä tiedä, miten monilajisuutta ja monialaisuutta voisi toteuttaa.

Jos urheilija ei lapsena harjoittele tarpeeksi monipuolisesti, hän saavuttaa biologisen kapasiteettinsa rajat liian aikaisin.

Kun seurat puuhailevat yksinään lapsuus- ja valintavaiheen urheilijoiden kanssa, motorisen taidon oppimisen ja vaivattoman tekemisen mahdollistava skeemaverkko jää kehittymättä huippuunsa. Sitä tarvittaisiin aikuisena. Jos urheilija ei lapsena harjoittele tarpeeksi monipuolisesti, hän saavuttaa biologisen kapasiteettinsa rajat liian aikaisin. Kerosiini ei riitä maailman huipulle, kun perusta pettää.

Kärjistetysti voidaan sanoa että, seurat tappelevat harjoitusvuoroista, harrastajista, tukitaaloista ja jopa menestyksestä. Tämä tehdään siinä toivossa, että junnut voittaisivat mainetta seuralle ja mahdollisuuden matkustaa entistä kauemmas voittamaan. Kuitenkin Suomen lapsista yli 40 prosenttia ei ole mukana harrastustoiminnassa, ja yhden harrastuksen maksaminen saattaa verottaa vanhempien kukkaroa jopa 600 euroa kuussa.

Kaikki prioriteetit voidaan kyseenalaistaa. Seurojen pitäisi istua saman pöydän ääreen, purkaa päällekkäisyydet ja ottaa osaamisensa laajasti käyttöön sen pimittämisen sijaan.

*

Nyt on nokittu osa ongelmista auki. Myöhemmin kirjoitan siitä, millaisen yhteisrintaman voi muodostaa urheilijan polun varrelle. Sitä on meillä Rovaniemellä jo aloiteltu.