Give us Back our Game!

Finnairin sinivalkoisen renkaat tömähtivät Rovaniemen kentälle perjantaina.  Takana oli viikko Liettuan Sport Universityn vieraana. Matka antoi perspektiiviä herättää keskustelua lasten liikunnasta ja urheilusta moneltakin kantilta. Tässä kirjoituksessa tarkastelen lasten ohjatun liikunnan drop out -ilmiötä yhdestä, mielestäni hyvin vaietusta näkökulmasta. Drop out tarkoittaa urheiluharrastuksen lopettamista, usein tietyssä iässä ja usein jonkinlaisena massailmiönä.

Voiko olla että kasvattajat (valmentajat, roolimallit, kasvattajat) luovat liian suuria muureja lasten harrastusten eteen?

Ensimmäinen kohtaaminen: Mihin katosi tuhat harrastajaa? Tai miksi?

Pannaanpa pöytään ensin vähän lukuja. Liettuan Sport Universityn valmennustoiminnan professori Dr. Antanas Skarbalius mainitsi drop outin olevan Liettuassa yli 17-vuotiaiden tyttöjen keskuudessa yli 70 %. Samanikäiset pojat tulevat 10 % jäljessä. Jo 12-vuotiaana harrastuksen lopettaa 60 % tytöistä ja pojista. 17-vuotiaiden lopettaneiden määrä on huima, jos ajattelee, että ikäluokasta yli puolet on lopettanut harrastamisen jo 12-vuotiaana. Keskustelussani Skarbaliuksen kanssa ei käynyt ilmi, kuinka paljon ikäluokat harrastavat liikuntaa yleisesti.  Se kuitenkin kävi ilmi, ettei drop out -ilmiötä pidetä mitenkään suurena ongelmana. - Vain vahvin selviää huipulle ja huipulle heidät halutaan. Kansanterveydestä viis.

Suomi tulee perässä, valitettavasti. Luvut näyttävät nyt 10 - 20 prosenttia paremmilta. Esimerkiksi Rovaniemen alakouluikäisistä noin 4000 oppilaasta puolet on sellaisia, jotka eivät ole mukana urheiluharrastuksissa. Huomiota täytyy kiinnittää siihen, että näistä kahdestatuhannesta harrastamattomasta lapsesta noin tuhat on ollut mukana urheiluseuratoiminnassa. Syystä tai toisesta he ovat jättäneet leikin sikseen - vai unohtivatko sittenkin aikuiset leikin merkityksen harjoittelussa?

Toinen kohtaaminen: Aikuismaiset lapset ja lapselliset aikuiset

Liettuassa tutustuin myös herraan nimeltä Rick Fenoglio (Manchester Metropolitan University, Department of Exercise and Sport Science). Hän on ollut huolissaan lasten saamasta opetuksen laadusta Englannissa jo pitemmän aikaa.

Hän sai tutkijoineen aikaiseksi hankkeen (Give us Back our Game). Hankkeen ideana oli tuoda julki se, että huutamalla kentän laidalla vanhemmat vaativat lapseltaan ”ammattimaisuutta” ja että valmentajat valmentavat lapsia kuin aikuisia. He osuivat havaintoineen todelliseen ongelmaan. He saivat valtavat määrät aineistoa, tarinoita joissa kerrottiin kokemuksista ”huonosti käyttäytyvistä kasvattajista” jalkapallon parissa. Fenoglio totesi ongelman olevan kansainvälinen.

Liettua on koripallomaa. Mikään muu urheiluharrastus ei ole niin tärkeää kuin koripallo. Žalgiris-Arvydas Sabonis school on yksityinen koripallokoulu jossa 5 - 18 -vuotiaat palloilijat saavat harjoitella huippuolosuhteissa kuin ammattilaiset.

Kieltämättä 4 täysmittaista uutuuttaan kiiltävää kenttää, päivystävät fysioterapeutit ja ammattivalmentajat saivat 30 euron kuukausimaksun tuntumaan pieneltä. Lisäksi kouluun haalitaan parhaita pelaajia kaikista ikäluokista täyttä ylläpitoa vastaan. Kysyttäessä koulun johtajalta sitä, onko vanhempien huutelu ja jopa väkivalta tavallista Liettuan junioriurheilussa, johtaja mainitsi juuri edellisellä viikolla erään isän lyöneen tajun kankaalle toiselta vanhemmalta. Pelaajat olivat 8-vuotiaita. Seurasin 12-vuotiaiden treenejä tunnin verran. Virheisiin vastattiin karjumalla. Minua heikotti.

Kolmas (ja neljäskin) kohtaaminen: Jätetäänkö lapsi seuran ja valmentajan vastuulle?

Ehdin olla Suomessa kaksi päivää, kun törmäsin Helsingin Sanomissa mielipidekirjoitukseen (HS 12.4.2014), jossa kerrottiin helsinkiläisen muodostelmaluistelujoukkueen valmentajasta, joka käyttää hyvin kyseenalaisia keinoja valmennuksessaan. Kirjoituksessa kerrotaan, kuinka tytöt saavat osakseen painostusta, uhkailua ja nöyryytystä. Rankat treenit vaativat veronsa selkä- ja polvivammoina. Kuka valvoo valmentajien toimintaa? Puolet tytöistä ovat kertoneet haluavansa lopettaa harjoittelun. Taas korpee!

Liikunta-alan osaaja Christina Nurmi kommentoi asiaa (HS 13.4.2014) mielestäni hyvin. Hän peesaa alkuperäistä kirjoittajaa ja asettaa kyseenalaiseksi hienot strategiat, korulauseet ja jopa sinettiseuratoiminnan. Hän kysyy, mitä on oikeasti valmentajan osaaminen ja onko valmentajakoulutuksessa riittävästi pedagogista osaamista. Itse mietin vielä, miksi lapset ahdistuvat ja milloin aikuisen omat motiivit ajavat lasten edun ohi. Nuo kaikki ovat kysymyksiä joita pitäisi lähteä tarkastelemaan laajemmalla rintamalla.

Saman päivän lehdessä (HS 13.4.2014) Tony Salmelainen kertoo jääkiekkouransa loppumisesta aivotärähdykseen. Samassa jutussa kerrotaan Fysioterapeutti Matti Vartiaisen kokemuksista pitkän uransa aikana jääkiekkoilijoiden aivotärähdysten parissa. Hän on järjestelmällisesti yrittänyt saada aivotärähdysten estämisen jääkiekkopiireissä tärkeysjärjestyksen kärkeen. Häntä syytettiin ”hameen pukemisesta” lajin päälle. Pelaajat kuitenkin haluavat pelata kovaa, ja jääkiekko on kova peli.

Mutta voiko sen varjolla kuitenkaan pimentää lahjakkaita lapsiamme?  Aivotärähdystä voi seurata vakavia neurologisia ja jopa psyykkisiä häiriötiloja, jotka tekevät arjesta hankalaa. Sitä paitsi jo neljä vuotta sitten julkaistiin Kanadassa tutkimus, jossa todettiin, että aivotärähdyksiä on junioireiden peleissä seitsemänkertainen määrä raportoituihin verrattuna.

Kuulen jatkuvasti tarinoita valmentajista, jotka sanovat jalkaansa valittavalle juniorille "takaisin peliin, siellä se lähtee, missä on tullutkin". Näinhän muuten kävi myös itselleni. Jalkapallo loppui polvivammaan ja leikkauspöydälle. Tai oikeastaan se loppui jo ennen leikkauspöytää valmentajan painostukseen siitä, että olisi parempi pysyä kotona jos ei huvita juosta. Olisi kyllä huvittanut, mutta polveen sattui. Ei viidesluokkalaista uskottu.

Lopuksi

Esimerkkejä tietenkin löytyy niin hyvässä ja pahassa, kun jaksaa etsiä. On vanhempia ja valmentajia, jotka tekevät käsittämättömän hienoa työtä lasten ja nuorten liikunnan parissa.

Lasten ja nuorten liikunnan drop out -ilmiöstä löytyy kaksi yhteistä nimittäjää: aikuismainen valmentaminen ja ilon ja luovuuden tukahduttaminen - ne me osaamme. Ja näihin haasteisiin me voimme myös vaikuttaa.

Ensimmäisenä voisimme aloittaa keskustelun. "Give us Back our Life." - Antakaa takaisin elämämme!